Projektina se oli kyllä vain minun oma projektini, tai ainakin suurimmilta osin, tokihan mies oli projektissa mukana siinä tärkeimmässä osassa, mutta itse stressaaminen ja ovulaatioiden testaaminen jne. oli kokonaan minun kontollani, koska en halunnut pelästyttää miestäni asialla, että kun jättää ehkäisyn pois niin seurauksena voi olla pieni ihme, jota hän ei välttämättä ollut valmis vielä omasta mielestään kohtaamaan. Huhtikuussa aloin tikuttamaan ovulaatiota, kun mitään ei tapahtunut ja huomasin, että vaikka kiertoni on todella tasainen niin ovulaatio tulee niin aikaisessa vaiheessa, että en ollut osannut edes odottaa sen voivan tulla niin lähellä kuukautisten loppua. Tikkujen viivoja oli todella vaikea tulkita ja runsas kuukausi myöhemmin päätin ostaa Clear bluen-digitaalisen ovulaatiotestin ajatellen, että se on kyllä hintansa arvoinen jos sen avulla raskaudun. Ja niinhän siinä kävi, kaksi kiertoa myöhemmin ei enää tullut kuukautisia. Minulla on aina ollut säännöllinen kierto, joten kun kuukautisia ei ensimmäisenä päivänä kuulunut ja tuli kierron toinen päivä, eikä oikein oireitakaan alkoi mieleeni hiipiä epäilys raskaudesta. Rintani olivat todella arat ja juoksin koko ajan mökkimme vessassa (olimme kesälomalla kesämökillämme) alkoi todella epäilykseni kohota. Saaressa kun ei ole joka kulmassa apteekkia, joduin odottamaan vielä seuraavaan päivään, kun olimme sopineet kälyni kanssa lähtevämme veneretkelle mantereen puolelle. Siellä pienestä kioskista, joka toimi myös lääkekaappina sain ostettua ainoan jäljellä olevan raskaustestin. En olisi millään malttanut odottaa, että pääsen takaisin mökille tekemään sen. Matkan aikana epäilykset vahvistuivat, mutta en kertonut asiasta vielä miehelleni, halusin ensin tehdä testin rauhassa. Parhaalle ystävälleni olin jo epäilyksistä ilmoittanut ja hän oli hengessä mukana. Mökille päästyämme ajattelin ensin että odotan seuraavaan aamuun ja teen aamuvirtsasta testin, mutta en pystynyt odottamaan niin kauaa, joten päätin tehdä testin. Oletin sen näyttävän negatiivista vaikka olisinkin raskaana, koska olin lukenut että monella näytti positiivista vasta viikko tai kaksi kuukautisten poisjäännistä. Sieltä se kaksi viivaa kuitenkin paukahti aivan samantien näkyviin, eikä epäilystäkään ollut tikun tulkinnasta. Tuijotin tikkua haltioissani ja pienessä pakokauhun vallassa ajatellen, että tässä se nyt on pitkään toivottu kaksi viivaa, voi ei ja samalla ihanaa. Ristiriitaiset tunteet kuohuivat mieleeni.
Sissällä odotin muutaman minuutin, jotta testi varmasti olisi saanut olla sen 5 minuuttia mitä pakkauksessa luki, mutta sielä ne kaksi viivaa edelleen näkyivät ja päätin avata suuni miehelleni, joka ensin luuli että pidin kädessäni kuumemittaria. Keskustelu meni näin:
Minä: "nyt selvis sit syy väsymykseen."
R: "ai onks sul kuumetta vai?"
tässä kohtaa vaan tuijotin ja hymyilin, odottaen reaktiota.
R: "eiku mitä sä oot raskaana?"
Minä: "Joo silt vaikuttaa."
Ikimuistoinen kokemus tuo plussa tikku ja se pysyi liesituulettimen päällä koko loppuloman, jotta pystyin välillä epäuskoisena sitä vilkaisemaan. Seuraavalla viikolla menimme käymään kaupungissa ja tuolloin soitin neuvolaan ja kysyin mitä nyt sitten. Ihana hoitaja varasi minulle ensimmäisen neuvolakäynnin ajan, jonka sain kuukauden päähän.
Nyt olen viikolla 13+1 ja tuntuu kuin tuosta plussatikkuhetkestä olisi kulunut ikuisuus, vaikka ei ole mennyt kuin 9 viikkoa siitä hetkestä. NP-ultrassa kävimme viikolla 11+1 ja olin tuona aamuna aivan hermoraunio, mielessäni pyöri kaikki ajatukset siitä, että menemme ultraan ja hoitaja pistää laitteen vatsalleni ja toteaa ettei sielä mitään ole, että kaikki on vaan ollut kuvitelmaa siihen että siellä on jotain mutta jokin on pielessä ja raskaus pitää kesekyttää. Itkin matkalla ultraan, koska olin niin stressaantunut ja minusta tuntui ettei mies ollut yhtään mukana asiassa ja ei ymmärtänyt minua ja mitä vielä mahtoi mielessäni pyöriä. En ole sellainen ihminen joka itkisi helposti, mutta raskaus on aiheuttanut minussa sellaisen hormoniryöpyn, että pienimmätkin asiat tuntuvat pahoittavan mieleni, mikä tuntuu kamalalta ja vieraalta.
Ultrassa kuitenkin näkyi pieni ihmisenalku, meidän tekemä pieni ihme, joka pomppi ja löi, potki ja kääntyili huimaa vauhtia. Mieletön tunne nähdä näytöllä jotain tuollaista, vaikka mitään ei vielä tunne, miten siellä voi joku pomppia ja hyppiä tuota vauhtia eikä mitään muka tunne vatsassa? Epäuskoinen olo siitä ettei kuva oikeasti ole minun vatsastani pyöri mielessäni, kunnes totesin päässäni että kyllä se vaan on, meidän pieni ihme ja siitä syntyi suunnaton ilon tunne sisälläni, rakkaus lapseen, jonka tiesin olevan siellä vaikken häntä vielä tuntenut. Joka kerta kun vilkaisen ultra-kuvaa nousee hymy huulille, on se vaan ihana tunne.
2 kk ja pääsemme rakenneultraan josta toivottavasti saamme nähdä pienen ihmeemme sukupuolen. Sukupuolella ei sinäänsä ole meille väliä, kunhan lapsi on terve, mutta minulle on koko raskauden ajan ollut vahva poika olo, kuten myös miehelläni. Kuitenkin viimeisen viikon aikana mieleeni on jostain syntynyt ajatus siitä, että ehkä se sittenkin on tyttö. Sitä ei osaa selittää miten se vain tuntuu siltä. Ristiriitaiset ajatukset pyörivät päässä, koska olen koko ajan hokenut että se on poika ja nyt tämän viikon aikana onkin alkanut tuntua päinvastaiselta, se ei ole toive vaan tunne. Outo sellainen. Saa nähdä voimistuuko jompi kumpi tunne vahvemmaksi kun lapsi ja vatsa tuosta kasvaa ja alkaa tuntea liikkeitä. Toivon että saamme tietää ultrassa sukupuolen, jotta voisi hankkia jotain muitakin kuin neutraalin värisiä vaatteita, mutta jos emme saa tietää niin sitten odotetaan synnytykseen ja saamme jännittää asiaa vielä kauemmin.
Parhaille kavereillemme kerroimme heti uutisesta ja mieheni kertoi veljilleen, jotka ovat hänelle todella läheisiä asiasta jo aikaisessa vaiheessa. Vanhemmille päätimme kertoa vasta kun ensimmäinen ultra olisi takana ja olinkin päättänyt, että teetän ultrakuvasta kunnolliset valokuvat ja ojennan ne kortin sisällä tuleville isovanhemmille. Kaikki ilahtuivat uutisesta ja olivat iloisia, että saivat muistoksi kuvan tulevasta vauvasta. Samalla teetin itsellemme samanlaisen kuvan, joka varmasti säilyy kauan. Tällä hetkellä kuva on keskellä jääkaapin oveamme ja muistuttaa minua joka kerta kun käyn keittiössä siitä ihmeestä joka sisälläni kasvaa vaikken vielä mitään tunne.
Näihin tunnelmiin ja näihin kuviin.
